Höpö ja Koiruli kävivät eilen. Oli oikein mukavaa ja Koiruli oli niiiiiin suloinen…! Escon tultua kotosalle Höpö pyysi minua laittamaan sormet korviin, hän kävi juttelemassa jotain Escolle ja palaili sitten suloinen hymy naamallaan. Olen toki hyvin epäileväinen ja kaikesta pahaa uskova ihminen, mutta uskalsin luottaa Höpöön ja Escoon kun saivat hetken ”kahdestaan”. Se kannattikin, Höpön lähtiessä ihmettelin eikö hän ottaisi Koirulia mukaan. Höpö vain hymisteli ja livahti ovesta, minä tietenkin menin Escolta kysymään notta unohtiko se tyttö nyt ihan oikeasti koiransa tänne. Vaan eipä unohtanut vaan jätti Tarkoituksella minua ilahduttaakseen…!!! Voiko olla suloisempaa yllätystä?! Höpö luotti minuun niin paljon, että uskalsi tuosta vain antaa koiransa jäädä luokseni, koska tiesi, että se ilahduttaisi minua niin suuresti. Olen todella otettu siitä, että hän todella luotti minuun niin paljon, että uskoi koiransa huomaani, toki pidän eläimestä kuin eläimestä niin hyvää ja rakastavaa huolta kuin mahdollista, mutta enpä olisi uskonut saavani noin suurta kunniaa. <3 Minulla, Escolla ja Koirulilla meni ilta Oikein Mainiosti, rapsuttelin karvakaveria ihan mahdottoman paljon ja tein hänelle pyyhkeestä kivan nukkumapaikan makkariin. Höpö ja kumppaninsa hakivat Koirulin tänään yhden aikoihin, pikkuinen ei itse asiassa ollut edes lähteä heidän mukaansa, vaan istua nökötti vieressäni…! ^_^ Koiruli on muuten Neiti Mustan isä, heissä on kyllä hirveästi samaa näköä, välillä tuntui kuin olisi katsellut eri väristä Neiti Mustaa kun Koirulia ihasteli. Awwz!!! Koirat ovat ihania, mutta myös kammoamani ihmiset saavat toisinaan hymyilemään, Höpö ei tiedäkään miten onnelliseksi minut teki. Toki kiittelin häntä kovasti jälkeenpäin, mutta se ei kerro alkuunkaan siitä, miten Onnellinen olen…!

Vaalikirjoitukseni sai valtavasti huomiota mitä blogin yleiseen suosioon tulee. Sikäli hieman masentavaa, että omassa blogissaan on katsottava ei-itseen liittyvän aiheen herättävän enemmän mielenkiintoa ja kommentointia kuin suoranaisten hätähuutojensa, mutta semmoista on elämä. Tässä vaiheessa varmasti ainakin joku miettii, että ”noku ei jaksa aina lohdutella kun Thilialla on hätä kun ainahan se jotain paskaa angtaa niiq”, mutta toisaalta kuinka moni lähes 1500 kävijästä kuukaudessa koskaan kommentoi mitään valitusvirsiini…?

Tänään sain kirjoitettua opparia ja tuntui kuin koko maailma olisi kirkastunut. Nyt ei huvita enää, mutta sainpa silti ihan hyvin tekstiä aikaiseksi ja yhden kohdan ehkäpä jo valmiiksi, WAU! Lähetin tämänhetkisen version opettajalle ja ensi viikolla on palautetta luvassa, toivottavasti työtäni ei kerrassaan nyt lytätä kun niin innolla sitä kirjoittelin. Hyvänen aika, minä ihan oikeasti saatan valmistua tänä vuonna…! OMG!

Johanna Tukiainen kirjoittaa Dollsien blogissaan seuraavasti: ”

"Olen nyt 33 vuotias, tyylinen tietävät kaikki, rakastan naisellisuutta, meikkejä, kauniita vaatteita, koruja ja kenkiä. Sen ei pitäisi olla ongelma kenellekään miehelle, mutta olen huomannut, että monet miehet ottavat vaimoikseen ja tyttöystävikseen ns. rumia ja hyvin tavallisen näköisiä harmaavarpusia ihan vain sen takia, että heille tulee varmaan itselleen turvallisempi olo, ettei nainen petä yms. ja pysyy paremmin kotona jne. Joidenkin miesten omalle itsetunnolle käy myös vahva ja näyttävä nainen.”

Tuli ensimmäisen kerran tarve kommentoida Johannan kirjoituksia, minähän siis seuraan hänen elämäänsä tiiviisti, koska saan siitä hyvän olon itselleni. Olen lähes kaikilla elämäni osa-alueilla epäonnistunut ihmisperse, joka on usein vailla mitään toivoa paremmasta, mutta Johannan tekstit ja netissä pyörivä reality-sarja muistuttavat, että huonomminkin voisi mennä: kaikki älyttömät mokani voisivat olla julkisia, voisin olla julkisesti alkkis ja voisin olla julkisesti myös hyvin vihattu. Joo, ei saa olla ilkeä, mutta kyllä minunkin on jostain saatava jotain hyvää näkemystä elämääni. Mutta alkuperäiseen asiaan palatakseni, tuo kommentti pöyristyttää minua. Kyllä, miehet mieluummin naivat naapurintytön kuin pornomallin, mutta rajansa kaikella. Itse olen ollut kohta kolme vuotta suhteessa mieheen, joka on taloudellisesti turvallinen, minua vanhempi, ei koskaan väkivaltainen, hellä, makkarissa mukava, kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja monta muuta Johannan kaipaamaa asiaa. Ja voin todella sanoa olevani näyttävä nainen silloin kun laittaudun (eli peräti usein). En toki Johannan tyyliin, mutta en myöskään teinigoottityyliin, tyyli-idolini on Tarja Turunen ja olen myös muutamaan otteeseen saanut kuulla muistuttavani häntä. Minäkin rakastan naisellisuutta, kauniita vaatteita ja kenkiä ja myös meikkaan päivittäin, mutta senkin voi tehdä tyylillä. En tosin sano, että olisin itse niin kovin tyylikäs, näytän varmasti monien mielestä friikiltä mitä vaatteisiini tulee (meikki sen sijaan on kaunis ja hyvin hillitty (hillitty siksi, että en edes osaa meikata)), mutta käytän hyviä piirteitäni korostavia vaatteita olematta tyrkky ja minussa on yleensä aina yksi näyttävä yksityiskohta (ei kymmeniä niin kuin Tuksulla). Ja joo joo, on ihan kauheaa nostaa itseään jalustalle muiden kustannuksella, olen paha ihminen. Mutta haluan edes omille lukijoilleni tuoda esille, että näyttäväkin nainen saa kyllä hyvän tavallisen miehen, mutta näyttävyydessä on eroja. Asioita voi tehdä tyylikkäästi ja SE on seksikästä. Mutta jos ja kun Tuksu todella rakastaa omaa tyyliään, on hänen pakko hyväksyä se, että niin poikkeavalla tyylillä ei ihan heti tule ihastuttamaan kaikkia. En minäkään oleta, että minua palvottaisiin laajasti, kyllä tämä ”goottimaisuus” karkottaa varmasti porukkaa, mutta ne, jotka vaivautuvat tutustumaan minuun, osaavat katsoa pintaa syvemmälle, sellaisia ihmisiä varmasti itse kukin kaipaa ympärilleen.

Lopuksi vielä: tapasin eilen uuden terapeuttini kahden kesken. Hyvältä vaikuttaa ja toivon nyt kovasti, että edes joku elämäni päin helvettiä osa-alue saataisiin kuntoon vuoden sisällä.

Hyvää viikonloppua kaikille, minä alan nyt valmistautua kaverini Höpön ja suloisen koiran tämänpäiväiseen vierailuun. ^_^

Tänään on äänestetty ja minä olen nyt voitavani asian suhteen tehnyt. On hyvä mieli, nyt vaan tuloksia odottamaan. :) Sitä olen tosin kovasti ihmetellyt, että mikä ihmeen Haaviston palvonta on tällä hetkellä menossa? Saan varmaan nyt paljon vihaisia viestejä, mutta en vain tajua miksi Haaviston valinta kertoisi suomalaisten suvaitsevuudesta, onko Haavistoa siis PAKKO äänestää jos haluaa olla SUVAITSEVAINEN, tarkoittaako Niinistön äänestäminen sitä, että ei hyväksy homoja? Kun jotenkin on alkanut tuntua, että kyllähän nyt jokainen fiksu, älykäs ja seksuaalivähemmistöjä suvaitseva äänestää Haavistoa, aatteista viis. Facebook on ainakin omalta osaltani täyttynyt ihmisten ylistysviesteistä ja kuvajutuista Haavistoa kohtaan ja onpa mukana ollut myös useampia Niinistöä dissaavia juttuja. Mitähän tapahtuisi, jos joku dissaisi Haavistoa yhtä kovasti kuin mitä Niinistöä lytätään (siis niiden juttujen perusteella, mitä olen omassa facessani nähnyt, tätä ei pidä eikä voi yleistää muiden ihmisten elämään), sellainen ihminen saisi kyllä takuulla järkyttävän huonon maineen loppuiäkseen… Ja nyt kun kerran päästiin vauhtiin, pitää ihmetellä eduskuntavaaleista noussutta persu-kohua. Miksi joku ei saisi äänestää persuja, jos kokee heidän ideologiansa itselleen sopivaksi? Miksi juuri persujen äänestäjät ovat ihan perseestä ja kauheita juntteja ja äänestävät niiq VÄÄRIN? Yhtä lailla joka puolueesta löytyy ”paskoja mielipiteitä” katsontakannasta riippuen. Tuntuu muutenkin oudolta ajatella, että ihmiset äänestävät ”väärin”, jokainen äänihän on oikein annettu jos kerran se on äänestäjän oman tahdon mukaan lappuun raapustettu. Vai pitäisikö vain pienen, älykkään ja valikoidun eliitin saada äänestää ettei tulisi näitä tyhmiä tuloksia, sehän ratkaisisi kaiken! Vaan kuinkahan moni persujenkin suosiosta vinkunutta ihmistä pääsisi tuohon Suureen ja Ylevään Komiteaan? Luulevatko ei-persuäänestäjät olevansa niin jumalaisen viisaita ihan vaan puoluekantansa takia? Eliittiin pääsisivät vain korkeasti koulutetut, korkeissa viroissa olevat ja älyköt, ei sinne taviksilla olisi asiaa ja sitten olisikin demokratia jo unohdettu. Jos kerran demokratiaa Suomessa harrastetaan, on se vaan hyväksyttävä, että oma mielipide ei ehkä olekaan linjassa suurten massojen kanssa, tough luck. Itse äänestin monien ihmisten naurusta huolimatta pienpuolueen ehdokasta eduskuntavaaleissa vaikka olikin ilmeistä ettei häntä valittaisi, mutta halusin silti antaa ääneni juuri sille ihmiselle, joka olisi ainakin vaalikoneen ja sivustonsa perusteella edustanut minua parhaiten. En suuttunut kun ehdokastani ei valittu enkä haukkunut muita äänestäjiä tyhmiksi idiooteiksi. Ja ennen kuin joku niin luulee, ei, en kannata persuja enkä heidän ideologioitansa, mutta kannatan sitä, että kukin saa asettua ehdolle ja kansa saa äänestää juurikin niitä ehdokkaita, joita haluaa. Jos äänestämiseen laitetaan joku äo-raja, on se minusta hitonmoista sortamista, kaikilla tulee olla yhtäläinen oikeus vaikuttaa maan asioihin. Piste. Vaikka sitten äänestäisivät niin, että ”siis niiq ihan kaicci fiksut joutuu nyt muuttaan ulkomaille kun PERSUT” tai ”Suomi on tämän äänestystuloksen takia homovastainen maa”.

…ja hei, ei sitten vedetä tämän kirjoituksen takia herneitä nenään, yhden Thilian mielipide ei voi olla niin iso asia, että siitä kannattaisi ragettaa.

Huvittavaa lukemista aiheeseen liittyen

Oivallus 1. Minä en koskaan tule viihtymään tässä asunnossa. Puitteet ovat aivan erinomaiset, mutta en vaan koe tätä paikkaa alkuunkaan kodikkaaksi. Kukatkin kuolevat tänne, ihmepensaat ovat todella kauheassa kunnossa ja ainakin 5 kasvia on haudattu biojäteroskikseen tämän alle vuoden aikana. Tekisi mieli muuttaa pois, mutta kun on jo kahtena peräkkäisenä vuotena muuttanut, ei oikein enää inspaisi alkaa kantaa tavaroita taas johonkin muualle… Nyt kun kyseessä ei ole edes terveys niin kuin viimeksi (jos joku ei ole asiasta lukenut, niin oli aika massiivinen homeongelma edellisessä asunnossa), niin eipä kyllä edes kehtaa muuttaa vain siksi ”kun mä en niiQ vaa viihy tääl”. Mutta se taas tarkoittaa, että en tule viihtymään täällä vielä varmaan vuosia, kiva kun edes kotona ei voi tuntea olevansa kotona. Ei tähän auta sisustus eikä yhtään mikään, ei ainakaan minun ja Escon varallisuudella ja Varsinkaan sisustussilmällä, pitäisi vain päästä pois, vaan minkäs teet. Onneksi täällä ovat edes perusasiat kohdallaan: on tilaa, toimiva keittiö vieläpä tiskikoneella, pesuhuoneeseen mahtuu pesukone ja bonuksena on amme (mahdutaan kylpemään siinä yhdessä), parveke on iso ja näkymät nätit, naapurit eivät ole totaalisen perseestä (vain alakerran kammottavat kiljukaulakauhukakarat jokapäiväisine tantrumeineen), alue on rauhallinen ja kaunis, kauppa on ihan lähellä kuten myös keskusta, väliovi löytyy (toisin kuin edellisestä asunnosta) ja parkkitilaa on runsaasti. Eli sinällään tässä pitäisi olla Paljon mukavampaa asua kuin edellisessä miniasunnossa, vaan kun ei ole, en jaksa tajuta miksi! Vaan josko tässä nyt jaksaisi olla, päästäisiin pois kunhan se Escon kämppä nyt tulisi myytyä, mutta kukas sen nyt ostaisi kun siellä on vuokralaisia. Ehdotin melko ovelaa, joskin hieman häijyä suunnitelmaa asunnon myymiseksi, mutta eihän Esco nyt sellaiseen voi ryhtyä vaikka vuokralaisista on vaivaa ollutkin. Uuuuh, joskus mietin onko hän vielä tosiaan niin kiinni sinä talossa, olihan se kuitenkin yhteisostos edellisen naisensa kanssa… Minä en viihdy tässä ja ellemme saa tänne lahjakasta sisustussuunnittelijaa ilmaiseksi lähiaikoina, alan etsiä uutta asuntoa viimeistään ensi vuonna. Elämä on ärsyttävän väliaikaista.

Oivallus 2. En pidä Facebookista, mutta en osaa olla ilmankaan. Näin yksinäisenä ihmisenä turhatkin päivitykset piristävät, siis sikäli kun faceeb saisi kirjauduttua. Saan myös tietoa tuttavien elämästä, on siis ihan oikeasti kiinnostavaakin porukkaa kyseisessä palvelussa ja kun muuten ei tule pidettyä mitään yhteyttä, on edes joku väylä tietää, mitä ihmisille kuuluu. Tosin facessa on ihan käsittämätön määrä paskaakin, välillä koskee sieluun kun lukee milloin tilapäivityksiä, milloin viestejä eri ryhmistä. Mutta toisaalta kaikkialla missä on ihmisiä, on liikkeellä myös sielusärkyä. Minun tapauksessani suurimman osan säryistä voisi poistaa lähtemällä facesa, en muuten ole oikeastaan enää koskaan kenenkään kanssa tekemisissä, mutta olen ihan aidosti koukussa faceen kun se on enemmän ihmiskontaktia kuin mitä koen jopa kuukaudessa… Surullista, kyllä, tiedän. Vielä kun saisi aikaiseksi hoitaa asiat siellä ajan tasalle, on tullut viestiä, ryhmissä on tapahtunut vaikka mitä, jokunen kaveripyyntö roikkuu ja ilmoituksia on törkeästi. Faceakin pitäisi näemmä ”ylläpitää”, mutta se saa kyllä olla viimeisiä asioita, joihin alan käyttää aikaa ja resursseja. Oppari ei valmistu muutenkaan mihinkään suuntaan (mutta kyllä minä HUOMENNA sitten…), että josko sitä älyäisi alkaa vähentää resursseja myös kaikesta muusta aikaa vievästä turhasta…

Voisi myös älytä tehdä nämä päivitykset aikaisemmin eikä aina siinä vaiheessa, kun alkaa olla jo todella uninen. Taso laskee entisestään, mutta ehkä tämä korvaa sitä, että emme juttele Escon kanssa ennen nukkumaan menoa kun Esco menee unille aina siinä yhdeksältä (ja herää aamuyöllä). Juttelen siis blogissa, vaikka monesti tuntuu, että mitäpä jos juttelisi vain sellaisissa paikoissa, joissa näistä jutuista ei jäisi mitään todisteita.
 

Lueskelin tuossa teinijakorasian blogia (joo, nyt on löytynyt tämmöisiä blogeja viime aikoina). Järkytystä piisaa, mutta samalla sitä pohtii, että millaistahan se mahtaisi olla saada mies kuin mies. Minulla on aina ollut surkea onni siinä mitä miesten kiinnostamisen herättämiseen tulee. Ehkä se on tietysti tämä tyylikin, joka karkottaa porukkaa, mutta toisaalta eivät nuo ”omatkaan” ole kiinnostuneet minusta edes sitä vähääkään. En ole koskaanikinämilloinkaan mennyt juttelemaan kivan oloiselle miehelle, ei sellainen ole tullut käytännössä edes mieleenkään. Miksi kukaan haluaisi jutella minulle? En minä ole mielenkiintoinen ja todennäköisesti olen kuitenkin ruma tms. Jotkut ihmiset liikkuvat suvereenisti mielenkiintoisten ihmisten parissa ja minä olen pubiruusu. Ja ei, tämä ei ole mitenkään erityisen vakava ongelma, kunhan taas märehdin tätä asiaa blogiin (btw Luojalle kiitos tästä blogista, ei tarvitse ketään henkilökohtaisesti rasittaa näillä jutuilla). Tuntuu vain niin oudolta, että tällainen ilmeisesti normaali kanssakäyminen mielenkiintoisten (tai sitten ihan vaan pantavien) ihmisten kanssa on aina puuttunut elämästäni. Osa ongelmaa voi olla totaalisen maahan polkeutunut itsetunto, kun kerran pitää itseään rumana mälsimyksenä, ei sitä ihan heti uskalla olettaa muiden ajattelevan mitään muuta. Plääh… En edes tajua miksi olen ottanut niin tolkuttoman ongelman siitä, että minua ei ole tultu iskemään baareissa yms. paikoissa (kun naisien on ilmeisesti helpompaa saada seuraa kuppiloista), olen elänyt asian kanssa ennenkin, joten miksi asia vituttaa juuri nyt? Ja miksi juuri tämä asia tuntuu niin helvetin tärkeältä oman itsetunnon kannalta? Sen ymmärrän, että moni meistä haluaa tuntea itsensä halutuksi, sehän on tunne, jota minä en ole pahemmin tuntenut, ellei lasketa sitä, että olen ollut haluttu teinitavarani takia ensimmäisessä suhteessa (joka sekin menetti miehen mielestä hohtonsa kun täytin 16 ja en ollut enää sakkolihaa). Miltä tuntuisi olla tavoiteltu tai pystyä iskemään mies? Tai kasvattaa siivet ja lentää… Tai kirjoittaa oppari, sekin paska on taas jumahtanut ja tänä perjantaina pitäisi olla jotain järkevää kasassa. Onneksi tosin on tuo deadline, ilman sitä en saisi mitään aikaan. Tämä teksti lähti taas vaihteeksi sivuraiteille (ilmeisesti melatoniini alkaa vaikuttaa), mutta pitäkää pliis peukkuja / laittakaa kädet ristiin / kulkekaa mustien kissojen ohi / tms. sen puolesta, että saisin nyt tämän ensimmäisen osan opparista kirjoitettua, että asia etenisi. Toivottavasti en palaa enää ensimmäiseen aiheeseen, teen itsestäni vieläkin idiootimman muiden silmissä asiaa märehtimällä, mutta milloinkas sitä fiksusti toimisi… Laihiskin on mennyt totaalisen päin helvettiä kun jostain syystä en vain jaksa miettiä enää yhtään syömisiäni ja menen ”paskaks vaan kaikki” –meiningillä. Miksi on niin vaikeaa elää edes jossain määrin kunnollisesti, mitä esimerkiksi syömiseen, opparin kirjoittamiseen ja asioiden hyväksymiseen tulee?

Tapasin tänään mahdollisen uuden terapeuttini. Tai no itse olin varma, että kyseinen ihminen terapeutikseni ryhtyisi, mutta hän oli sitä mieltä, että kyllä ensin pitää hissukseen katsella miten henkilökemiat kohtaavat ja ensi alkuun hän puhui työskentelemisestä kanssani vain tuonne kevääseen asti. Tjaa, olinko tosiaan niin kauhea jo ensitapaamisella, että hän ei halua olla terapeuttini…?

Terapian jälkeen menin päiväunille kun tuntui, ettei kestä enää hereillä. Juuri kun sain päiväunet päätökseen, kuului ovelta rapinaa ja jäin odottelemaan, että Esco saisi itsensä sisälle. Ovi aukesi, mutta ihmeekseni ovelta kuului vain rapinaa, mietin mahtoiko Esco olla jotenkin jumissa kauppakassien kanssa tai muuta vastaavaa. Vaan sitten sisään sipsutti pieni suloinen koira…! Katsoin että Neiti Valkoisenko se Esco oli kylään tuonut, mutta väri oli kuitenkin rusehtava, ehdinkin jo todeta, että koiran täytyi olla yllätyslahja minulle kun olen sellaista niin kauan kaivannut! Kaverini Höpö tuli seuraavana ovesta sisään, päättelin nokkelasti, että Esco ja Höpö olivat järjestäneet minulle ”käytetyn” koiran, mutta harmikseni Höpö kutsui koiraa nimeltä, jolloin tunnistin pikkuisen Höpön perheen koiraksi, damn! Mutta olihan ihana yllätys, Esco järjesti Höpön ja koirulin tänne kertomatta minulle ilahduttaakseen päivääni…! ^_^ Olin tosin käynyt suihkussa ennen päiväunia, joten päälläni oli vain kotiverkkarit, siinä sitten peittelin alastonta yläkroppaa peittoon yllätysvieraiden saapuessa...! :D Eipä tosin hätää, Höpö ei tuollaisista järkyty ja koirakaan ei tuntunut olevan erityisen ahdistunut. Vietettiin kiva päivä yhdessä ja sain riemukseni paijata karvaista vierasta sydämeni kyllyydestä. <3

Olen saanut tehtyä oppariin tyylikkään sisällysluettelon, joka auttaa kirjoittamisurakkaa huomattavasti. Jotenkin tuo ”sisis” auttaa omalta osaltaan uskomaan opparin valmistumiseen, nyt kun alan kirjoittaa sisältöä kohta kohdalta, ei sen pitäisi olla edes niin kauhean vaikeaa. WEIRD!!! Ei nimittäin koskaan aikaisemmin ole ollut minkäänlaista järkevää käsitystä koko hiton työstä ja nyt tuntuu, että jopa Tietäisi mitä aikoo kirjoittaa… Entinen ohjaaja vaati vain kirjoittamaan raportteja siitä, miten aion kirjoittaa opparin, en saanut mitään vinkkejä kirjoittamiseen kun en ollut ensin kirjoittanut ihan kerrassaan välttämättömiä kymmeniä työsuunnitelmia…!!! Mikä helvetin järki niitä on kirjoittaa kun haluaisi päästä vain kirjoittamaan jo itse asiaa?! Olen aina inhonnut turhaa byrokratiaa ja tuollaiset turhanaikaiset suunnitelmat eivät sovi minulle. Kirjoitan mitä kirjoitan ja juuri siinä aikataulussa, kontekstissa ja hitto ihan kaikessa kuin itse haluan, kun arvosanalla ei ole väliä ja minut pitäisi todella saada valmistumaan, tuollaiset asiat vain jarruttavat asioita. Onneksi tämä ohjaaja ei vaadi mitään tuollaista typeryyttä vaan neuvoi heti mistä ja miten lähteä kirjoittamaan. Lopputuloksen näkee tässä: nyt jopa osaisin kirjoittaa jotain ja olen myös aloittanut.

Lopuksi vielä linkki blogiin. Minusta aihe on äärimmäisen valitettava ja surullinen ja minulle tulee suoraan sanottuna paha mieli blogia lukiessa… Itse en oikein jaksa ymmärtää kirjoittajan kantaa, mutta meitä on moneen junaan…
 

Tämän pershärön kanssa eläjillä on usein hyvin lyhyt pinna ja taipumus vetää paskaraivaritantrumit pienistäkin asioista. Vaikka sitä kuinka tajuaisikin, että pienistä asioista on turha viillellä itseään, tunnereaktiolle ei voi yhtään mitään. Ja nyt on taas sellainen hetki käsillä. Haluaisin kirjoittaa johdannon oppariini, mutta en löydä MISTÄÄN koulumme virallisia ohjeita siihen saati sitten koko opinnäytetyön pohjaa, molemmat olisivat kovin tärkeitä tässä vaiheessa. Tuhraan aikaa pyörimällä koulun sivustoilla etsien tarvitsemiani dokumentteja ja päässä on alkanut keittää jo vaarallisen pahasti. Normaali ihminen ei välittäisi tällaisesta pienestä vastoinkäymisestä, mutta itse taas kehitän tässä todella pahaa rauhoittavia lääkkeitä vaativaa kohtausta kun ei perkele löydä yhtään vituksen mitään dokumenttia, että osaisi kirjoittaa yhtään mitään siihen saatanan oppariin, joka on stressannut minua järkyttävällä voimalla jo monta vuotta. Olisin valmistunut aikoja sitten ilman opparia, mutta nyt kun se vie viimeisetkin valmistumisenhaaveeni, en ole saanut aikaiseksi hoitaa viimeisiä kursseja alta pois, mitäpä niihin panostamaan kun opparikaan ei valmistu. JUMALAUTAPERKELE!!! Jos pelkkien tiedostojen löytäminen (ja oikeinkirjoitus, teen koko ajan virheitä) on jo näin vaikeaa, voi opparin kirjoittamisen järkevyyden kyseenalaistaa, jos ihminen on tosiaan näin saatanan avuton, voisi se sairauseläke olla kuitenkin oikea ratkaisu… Valtakunta normaaleista hermoista ja terveistä ajatusmalleista, nyt haluan vain puukottaa itseäni hyvin syvään (olen itse asiassa piilottanut terävän paperiveitsen terän asuntoon tällaisia hetkiä varten) ja kaikki tämä jonkun pelkän saatanan hankalasti jemmatun dokumentin takia! Jos oppari aiheuttaa joka päivä tällaisen kohtauksen, voi olla, että pääsen pikapuoliin suljetulle…

Ei taas jaksa temppuilla. Ei ollut jännä viikonloppu, joten antaa taas muiden temppuilla puolestani.

Tässä on hassu sarjis.

Tässä on hassu kuva.

Tässä on hassu kuvaelma.

Tässä on NIIN totta oleva teksti.

Thilia ei ole nyt hassu vaan lähinnä pesee pyykkiä ja on tympääntynyt. Huomenna opparia. Tympeää sekin, mutta ainakin se vie johonkin. Voi tätä elämän vilskettä ja vilinää...

Yllättävän hyvin meni päivä yksinkin. Ei ole vielä päässyt unohtumaan mitä itsensä kanssa oleminen on. Tai no, onhan minulla tuo pehmolelukaksikko, joita hyysään kuin lemmikkejä konsanaan. Olen tänään jutellut niille ja aion ottaa ne viereeni kunhan menen nukkumaan. Vaikka olen jo tämänikäinen, saan silti turvaa pehmoleluista. En jaksa edes hävetä ripustautumistani pehmoihin, jos se auttaa minua, silloin se on hyvä, vaikka osa hyysäämisestä alkaisikin mennä jo vähän hysteerisen puolelle.

Tänään tuli käytyä äänestämässä, onpahan sekin nyt alta pois eikä jää varsinaiselle äänestyspäivälle. En enää koskaan aio jättää äänestystä viimeiselle mahdolliselle päivälle, kerran huono sää esti äänestämisen vaalipäivänä ja päätin sen jälkeen äänestää aina niin ajoissa kuin mahdollista. Ja ei, huono sää ei tarkoittanut sitä, etten olisi voinut kävellä äänestyspaikalle, vaan että en uskaltanut lähteä tunniksi autolla liikenteeseen surkeassa kelissä. Toivotaan, että ehdokkaani on voitokas, tai ainakin minä toivon. :) Kansalaisvelvollisuus on nyt hoidettu jälleen kerran, mutta äänestäminen meni hieman sähläämiseksi kun kuoria piti sulkea jne. No, eipä se ääneni merkitystä vähennä vaikka sähläystä olikin, pääasia on, että numero on nyt selkeästi piirretty.

Huomenna olisi opinnäytetyöpalaveri ja ilmeisesti uuden ohjaajan kanssa. Voi kun tämä ohjaaja olisi minulle sopivampi ja paljon osallistuvampi, minulle ei todellakaan sovi opiskelijan itsenäiseen reippaaseen työskentelyyn luottava ohjaaja. Pitäkää kaikki nyt oikein kovasti peukkuja, että nyt viimein saisin sen opparin väännettyä.

Ei tule taas mitään kunnollista ja jäsenneltyä tekstiä, vain pelkkiä haja-ajatelmia. Ahdistus kalvaa joka ainoa päivä ja se on niin rajua, että se tuntuu fyysisenä ja oikein ahdistavan ajatuksen tullessa tulee myös pakkoliike. Näen järkyttäviä painajaisia, viime yönä pahoinpitelin tuttavan todella pahasti, ei ollut mukava sellaista unta katsella… Nukkumaan ei uskalla enää mennä ilman jotain nukuttavaa lääkettä ja sängyn vieressä on rauhoittavia. Pitäisiköhän sitä saada valmistuttua, vai pitäisikö kuitenkin elää tämän pahenevan ahdistuksen kanssa vielä lisää…

Olisihan sitä hienoja aiheita, joista kirjoittaa, vaan kun ei saa aikaiseksi sitäkään. Olin hiljattain melko aktiivinen, mutta nyt taas vajoan kestämättömän ahdistuksen ja tekemättömyyden suohon. Sähköpostin lukeminen ahdistaa, ajatus viesteihin vastaamisesta tuntuu jo fyysisenä tukaluutena ja tuntuu, että asiat alkavat kaatua niskaan. Taas. Huomenna piti olla kiva päivä Escon kanssa, suunnittelin mukavaa ohjelmaa, mutta Escolta otti ja kuoli kaveri ja nyt hän menee muiden kavereiden kanssa kuolleen tyypin kotikaupunkiin n. neljän tunnin ajomatkan päähän ja tulee vasta perjantaina. En osaa olla empaattinen tapauksen johdosta, kuollutta ystävää suree iso joukko ja puheluita ja viestejä tulee jatkuvasti. Kaverit ovat alkaneet valmistella ystävän kuolemaan liittyviä asioita. Jos minä kuolisin, ei tuollaista hässäkkää pääsisi syntymään. Muutama ihminen voisi olla surullinen, mutta se siitä. Kukaan kaveri/ystävä ei ole minulle niin läheinen, että pystyisi hoitamaan kuolemaani liittyviä asioita. Olen ollut yksinäinen koko elämäni, olen viettänyt kavereiden kanssa aikaa koulun jälkeen vain kolmisen vuotta ja sen jälkeen olen ollut keskenäni. En edes osaa enää olla ihmisten kanssa. Haluaisin unohtaa koko ystävyysasian, ilman sitä olisi helpompaa, kuten myös ilman seksuaalisuutta. Ne aiheuttavat vain mielipahaa ja surua. Todella tervettä muuten ajatella noin, olisikohan maailma jossain vaiheessa päässyt vähän murjomaan…